Featured Post

Saksa luopuu autojunistaan – Suomen autojunat ovat pian nähtävyys

Pitkiä ja puuduttavia ajomatkoja karttavat autoilijat ja autolomailijat törmäävät pian Euroopassa ongelmaan. Deutsche Bahn on ajamassa alas autojunatoimintansa. Monet suomalaisautoilijat ovat vuosien varrella säästäneet voimiaan ja lastanneet autonsa Hampurissa tai Berliinissä autojunaan...

Read More

Nissan kehitti auton koirille – lemmikkien puuhia voi seurata ”koirakameralla”

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 28-02-2017

0

Kun koiran omistaja pohtii auton ostoa, mielessä on oman mukavuuden lisäksi tietenkin se, miten hyvin koira viihtyy autossa.

HS teki pari vuotta sitten vertailun, jossa selvitettiin, mikä auto soveltuu parhaiten sekä koirille että ihmisille. Lue lisää tästä.

Nyt japanilainen autonvalmistaja Nissan kertoo tuovansa markkinoille auton, joka on räätälöity erityisesti koiria ajatellen. Auton nimi on Nissan X-Trail 4Dogs.

Mikä sitten tekee autosta erityisen koiraystävällisen?

Nissanin autossa tavaratila on suunniteltu niin, että siellä on tilaa kahdelle lemmikille. Eläinten kulkua autoon on helpotettu ulosvedettävällä liuskalla, jota pitkin koirat voivat kävellä sisään ja ulos autosta.

Autossa on ulosvedettävä suihku, jolla koirat voi pestä. Suihku muuntautuu tarvittaessa myös kuivaajaksi.

Tavaratilaan on rakennettu myös ruoka- ja juoma-annostelijat.

Ja koska autot ovat nykyään täynnä moderneja vempaimia, auto on varustettu myös teknologialla, jota Nissan kutsuu ”koirakamerateknologiaksi”. Sen avulla koirien puuhia voi katsella auton etupenkiltä, minkä lisäksi myös koirat näkevät etupenkillä istuvat ihmiset. Koirille voi myös jutella ääniyhteyden avulla.

Nissan teki koira-autoaan varten markkinatutkimusta, jonka mukaan 98,7 prosenttia koiran omistajista käyttää autoaan koiransa kuljettamiseen.

Nissanin koiraversio on muokattu Nissan X-Trailista, jonka koeajon pääset lukemaan tästä.

Nissan X-Trail näyttää tältä.

Autovakuutuksen uudistus voi tuoda satojen eurojen säästöt – HS vertaili pakollisen liikenne­vakuutuksen ehtoja ja hintoja

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 28-02-2017

0

Kuluneen sutkautuksen ranskalaisautoista voi nyt unohtaa – Renault Meganen uusi farmariversio vakuutti HS:n koeajossa

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 28-02-2017

0

Renault on valmistanut autoja omalla nimellään jo lähes 120 vuotta. Ranskalaisvalmistajalla riittää kokemusta vaikka muille jakaa.

Henkilöauto-osaamisen lisäksi Renaultin moottorein varustetut autot ovat olleet usein voitokkaita esimerkiksi formula ykkösissä. Silti yksi kuluneimmista autoihin liittyvistä sutkautuksista vihjaa, ettei ranskalaisvalmisteisia autoja kannata tosissaan edes harkita.

Lapsellisesta vitsistä on kuitenkin aika ajanut ohi jo kauan sitten. Renault Megane on kasvanut odotusten tasolle.

Meganen farmari on jo hitti

On totta, että myös Renaultilla oli etsikkoaikansa 2000-luvun alkuvuosina, mutta kurssi saatiin pian käännettyä oikeisiin uomiinsa.

Laatu ailahtelee käytännössä kaikilla merkeillä milloin mistäkin syystä. Eri merkkejä ovat vaivanneet vaikkapa ennenaikainen ruostuminen, automaattivaihteisto-ongelmat, mittavat takaisinkutsut, irtoilevat ohjauspyörät ja päästökriisit – onhan näitä harmeja.

Uusi Megane on jo ehditty palkita Euroopassa viime vuoden lopulla Kultainen ohjauspyörä -voittajana pienten ja keskikokoisten autojen luokassa.

Meganen farmariveriso Sport Tourer on oiva esimerkki siitä, kuinka menneeseen on turha tuijotella liian pitkään. Lisäksi se on myyntilukujen perusteella selkeä hittituote, jollaiseksi ei voisi nousta, jos laatu vaihtelisi jatkuvasti.

Voit tarkastella autoa eri puolilta oheista liukuria liikuttamalla:

Kuinka paljon tilaa?

Farmariauton valintaan on syynä monikäyttöisen tilan tarve, ja tässä Megane pärjää hyvin.

Sport Tourerin tavaratila on perusmuodossaan 580 litraa, josta osa on piilossa välipohjan alla. Laajennuksessa kokonaistilavuus kasvaa peräti 1 695 litraan.

Jos pelkät litrat eivät avaa ­asiaa tarpeeksi selkeästi, sopii vertailukohdaksi vaikkapa uusi ja ainakin kaksi kokoluokkaa isompi ja kalliimpi farmari-Volvo V90.

Volvo jää tavaratilan koossa hienoisesti kakkoseksi. Tämä saattaa olla yllätys.

Muilta tiloiltaan farkku-Megane on hyvää keskitasoa. Edessä ei ole isollakaan kuljettajalla ongelmia, ja takaistuimelle voi istuttaa keskimittaisia aikuisia ongelmitta.

Erityisesti polvitilat ovat kasvaneet takana. Laskeva kattolinja syö kuitenkin hieman pääntilaa pisimmiltä takamatkustajilta.

Kuinka hyvä todellisuudessa?

Uuden farmari-Meganen moottorivaihtoehdot ovat kaksi dieseliä ja neljä bensiinimoottoria joko manuaali- tai automaattivaihteistoilla.

Koeajoauto oli 1,2-litrainen turboahdettu 130-hevosvoimainen Energy TCe-bensiini, jossa vaihteita vaihdetaan itse kuusiportaisen manuaalin avulla.

Vaihteita voi käyttää näppärästi oikeaa kättä keskikonsolin päällä lepuuttaen. Kiihtyvyys on vain perustasoa.

Enemmän ripeyttä tarvitsevan kannattaakin tutustua farmarin GT-versioon, joka tarjoaa 205 hevosvoimaa.

Koska Sport Tourerissa on selvästi perus-Meganea pidempi akseliväli, farmari on luonteva yhdistelmä vakaata mukavuutta ja hyvää ajettavuutta, tavanomaista suorituskykyä ja hyviä tiloja.

Jousitus, iskunvaimennus ja ohjaus on säädetty uudelleen. Lisäksi Renaultin Multi-Sense-järjestelmä mahdollistaa viidestä ajotilasta valitsemisen kulloisenkin tarpeen mukaan.

Järjestelmä säätää mittariston väriä ja tyyliä, tunnelmavalaistusta, äänimaailmaa, ilmastointia, etuistuinten hierontaohjelmia, moottorin ja kaasupolkimen reagointia ja ohjauksen vastetta.

Esimerkiksi sport-tilassa ohjaus vaikuttaa tunnokkaammalta ja moottori reagoi kiihdytyksissä herkemmin.

Luvatusta 5,3 litran yhdistetystä kulutuksesta jäimme paukkupakkasiin osuneella koeajojaksolla huomattavasti, sillä auto kulutti keskimäärin lähes seitsemän litraa sadalla.

Mallistossa ei ole toistaiseksi nelivetoa, ja sitä monet saattaisivat autoltaan kaivata.

Täys-led-ajovalot tulevat Bose-varustetason mukana. Valotehossa ei ole huomauttamista.

Takatilat ovat pääosin hyvät, mutta varvastila voi loppua, jos etuistuin on säädetty alas. Pitkillä matkustajilla pää voi hipoa kattoa.

Renaultin Head Up Display eli hud on toteutettu erillisen kojelaudasta ylös nousevan levyn avulla. Näytön numerot voisivat olla hieman suuremmatkin. Hud ja mukautuva tasanopeussäädin maksavat yhdessä noin 600 euroa lisää.

Keskikonsolissa on säilytystilaa pikkutavaroille.

Bose-varustetaso on Megane Sport Tourerin korkein. Matkustusmukavuutta riittää.

Kuljettajan ympäristö on hieman tavanomainen mutta ongelmaton. Ohjaustuntuma on yhdistelmä tarkkuutta ja levollisuutta.

Mittariston informaatio ja ilme muuttuvat valitun ajotilan mukaisesti.

Tavaratilan täyttö ja purkaminen sujuu helposti onnistuneesti muotoillun tilan ja pienen nostokorkeuden ansiosta. Välipohjan korkeutta voi säätää.

Mukautuva tasanopeudensäädin on hyvä lisävaruste, johon kannattaa tutustua.

Bose-varustelutasossa saa suomenkielisen navigoinnin ja ajoa helpottavan liikennetietopalvelun.

69 Eyesin Jyrki Linnankivi kirjoittaa matkoistaan maailman rock-pyhättöihin, mutta pysyttelee itse sivustakatsojana

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 28-02-2017

0

Muistelmat

Jyrki Linnankivi: Kulkurin valssi. Like. 204 s.

Yön pimeydessä vaeltavien Helsingin vampyyrien salaisuudet pysyvät yhä salaisuuksina.

Helsinkiläinen Jyrki Linnan­kivi, 48, on laulanut 69 Eyes ­-yhtyeessään kohta kolme vuosikymmentä, mutta vieläkään ei ole elämäkerran aika. Hänen ensimmäinen kirjansa Kulkurin valssi kokoaa matkamuistoja maailmalta, mutta päätyöhönsä laulaja viittaa vain sivulauseissa.

Tähän lienee kaksi syytä. ­Sosiaalisen median aikana 69 Eyes alkaa olla viimeisiä yhtyeitä, jotka yhä suojelevat sarja­kuvamaista kauhuimagoaan arkitodellisuudelta.

Toisaalta tarina ei ole vielä valmis: 69 Eyes jatkaa edelleen, ja Linnankivi on vasta nyt ottanut askeleita omillaan. Kirjan jatkeeksi on luvassa ensimmäinen sooloalbumi.

Kirja haikailee kadonneeseen aikakauteen, kuten Linnankivi itsekin moneen kertaan myöntää.

Tarina pääsee vauhtiin 1980- ja 1990-lukujen taitteen Amerikassa, josta hän löytää unelmiensa maailman. Rockbändit ovat kovaäänisiä ja koreita ja tytöt vielä koreampia.

Pidot jatkuvat aamuun, ja yökerhoissa voi törmätä Axl Rosen ja Lemmyn kaltaisiin maailmantähtiin. Ovet aukeavat suomalaispojalle, kun hän paljastuu Hanoi Rocksin ja Smackin maamieheksi.

Eletään glam- ja goottirockin kulta-aikaa, ja sen hiljalleen hiipuvaa liekkiä Linnankivi jäljittää New Yorkista Los Angelesiin, Lontoosta Pariisiin ja Roomasta Tukholmaan. Tarinat eivät ole elämää suurempia, mutta ajankuvaa ja maailman muutosta ne tallentavat.

Kun Linnankivi vuosikymmeniä myöhemmin palaa New Yorkiin, hän ei tunnista edes kaupungin tuoksua. Huomio on todellinen: vaarallisesti viettelevä Manhattan on historiaa ja rock-kulttuuri on siivottu saarelta sivuun ison rahan tieltä.

Takavuosien esikuvista on tullut nostalgiaa, historian sivuilta unohtuneita sankareita tai ruumiita. Suomalaisista kollegoista omat lukunsa ansaitsevat vain Mana Manan Jouni Mömmö ja Smackin Claude – molemmat jo kauan sitten kuolleita.

Linnankiveä riivaava matkakuume ei silti ota hellittääkseen.

Tarina kääntyy uusille raiteille, kun suurkaupunkien klubit vaihtuvat ”Äiti Afrikkaan”. Unicefin hyväntahdonlähettiläänä hän pääsee tutustumaan maanosan ankaraan todellisuuteen, jäljittämään bluesin todellisia juuria ja tutustumaan voodookulttuuriin.

Kulkurin valssissa Linnankivi esiintyy usein sivustakatsojana, joka tekee huomioita ympärillään avautuvasta maailmasta.

Poukkoillen etenevä kertomus jättää janoamaan raskaampaa sisältöä. Toivottavasti ensi kerralla Linnankivi etenee elämänsä suurimpaan tarinaan: siinä hän on itse tekijänä, maailmaa kiertävän rockyhtyeen laulajana.

Heikki Turusen uutuudessa on tragiikkaa, mutta suureen kertomukseen se ei vielä yllä

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 28-02-2017

0

Romaani

Heikki Turunen: Kuokka ja kannel, osa I. WSOY. 384 s.

Tuottelias Pielisen kertoja Heikki Turunen (s. 1945) on kartoittanut enimmäkseen pohjoiskarjalaista elämänmenoa kohta puolivuosisadan ajan. Simpauttajasta (1973) alkanutta tuotantoa piisaa.

Uudessa romaanissa laskeudutaan kartalla jonkin verran eteläkaakkoon. Turusen Kuokka ja kannel on ”Laatokan Karjalan ortodoksievakoista kertova kaksoisromaani”, alkulehdellä todetaan, ja nyt kansissa on siis ykkösosa.

Tarkentaen: eletään 1920–30-lukuja Laatokan Karjalan Suojärven pitäjässä, lähinnä legendaarisessa Hyrsylän mutkassa, jota neuvostoraja piirittää kolmelta ilmansuunnalta. Asujaimiston ortodoksisuuden Turunen nostaa hyvinkin pintaan, elämänmuotoa jopa dominoivaksi piirteeksi.

Alussa rajamies Seppo Tuononen polkee pyörällä pikkuteitä kohti uutta komennuspaikkaansa Hyrsylää, asettuu taloksi ja tärkeäksi päähenkilöksi. Isänmaallinen mutta luterilaiseen uskoon varttunut mies.

Turunen sommittelee tarinan yhteisöstä, ikävä kyllä yksilöiden kustannuksella. Lukija jotenkin kuvittelee rajamies Sepon ja sepänvaimo Malanjan välisen kihinän ja kätketyn kiiman romaanin yhdeksi pääjutuksi, mutta kun 200 sivun verran edetään palavilla silmänluonneilla ja paritteluvilkaisuilla, niin kohokohta sitten lipuu ohi aivan huomaamatta. Ei vakuuta ihmisten kuvauksena.

Hahmot ovat suomifilmimäisiä: vankkalanteisia (ja aina yhtä runsasryntäisiä) emäntiä häärää arki- tai kirkkoaskareissaan, härkämäisiä miehiä höyryää kynnöksillään. Vain heimohengen marinoima opettaja Matti Pajuranta on pulloharteisen koominen pikkumies, vaikka suojeluskuntapyrintöjänsä arvostetaankin.

Pajurannan ylipitkät Karjala-valistukset jarruttavat pahasti romaanin vetoa.

Heimon hengellis-sosiaaliseksi johdattajaksi kaavailtu Manja – Malanjan tytär – pysyy toistaiseksi etäisenä tyttösenä. Hänen uskonvakaumukseensa, toisaalta naiseksi kasvamiseensa, ei Turunen saa puhalletuksi kunnon henkeä.

Kummallinen on Turusen tapa tehdä Laatokan Karjalaa tutuksi: hän kirjoittaa pitkiä repliikkejä karjalaksi. On pelkästään tuskastuttavaa arvailla, mitä mikäkin sana tai ilmaisu merkitsee – ­luenta hidastuu eikä karjalankieltä kuitenkaan opi.

Vaikka rajaseudun 1920–30-luvun elämä vuodenkiertoineen soljuu, ja maailman ja muun Suomen muutokset rekisteröidään, eivät eri tasot limity luonnikkaasti.

”Ga jos häi tulou, myö ­koppuammo penskat kainaloh da lähemmö dorogan piäl”, ounastellaan viimeisenä rauhan kesänä.

”Vaiku ei se hyökkeä, tozipaikan tullen. Ei Ven’a ilgie. Samua suguperettä olemmo.”

Kuokka ja kannel päättyy kauheaan näkyyn talvisodan helmikuulta 1940. Kuuttasataa miehitettyyn Hyrsylään jumiin jäänyttä siviiliä sullotaan kuorma-autojen jäisille lavoille – kyyditykseen ja karkotukseen, ties kuinka pitkään sotavankeuteen idässä. Moni jäätyi jo matkalle.

”Koko heidän oma Suojärvensä, kallis Karjalansa, haihtui hetkessä savuna ilmaan. Salaperäisten aarniometsien, käkilehtojen ja koskenpärskeiden, Bysantin ja vanhan Novgorodin loistoa heijastava Korela”, kansa suree.

”Köyhän itkut ja raatajan huohotukset ja ponnistelun ykinän nauruun ja lauluun kätkevä isojen lasten maa, hymykuoppa Suomi-äidin protestanttisen karuilla kasvoilla lakkasi olemasta. Niin heistä tuntui sillä hetkellä.”

Tragiikkaa on, siitä ei kiikasta. Mutta suureen kertomukseen pyrkivänä Heikki Turuselle jää toiseen osaan kosolti kirittävää.

Väinämöinen laulaa nyt saksaksi – Turussa kantaesitetään romanttinen Kalevala-ooppera, jota on odotettu kuultavaksi jo 127 vuotta

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 28-02-2017

0

Siihen meni 127 vuotta, mutta nyt odotus alkaa vihdoin olla ohi. Die Kalewainen in Pochjola -ooppera valmistui Turussa vuonna 1890, mutta on kestänyt tähän asti, että turkulais­yleisö saa koko teoksen kuultavakseen.

Sen sävelsi saksalainen Karl Müller-Berghaus (1829–1907), joka sai vuonna 1886 töitä Turun soitannollisen seuran kapellimestarina. Jo kaksi vuotta myöhemmin hän sävelsi Kalevala-oopperaansa täyttä häkää. Mutta tätä ennen siitä on esitetty vain toinen näytös helmikuussa 1890 Müller-Berghausin 50-vuotistaiteilijajuhlassa.

Teoksen muuta musiikkia ei ole koskaan kuultu. Ennen kuin nyt, Kalevalanpäivänä vuonna 2017.

Ohjaaja Tiina Puumalainen

Kalewainen on kiehtova teos siksikin, että itse teoksella on niin mielenkiintoinen tarina – jo ennen sen varsinaisen tarinan esittämistä”, teoksen ohjaaja Tiina Puuma­lainen kertoo.

Turussa on tehty jo pitkään pohjatyötä oopperan esittämiseksi, mutta silti lopullinen silaus syntyi vasta viime viikolla, kun tuotantoa alettiin rakentaa Logomon suureen saliin. Vasta silloin orkesteri, laulajat, oh­jaaja ja muut asianosaiset pääsivät itsekin kuulemaan, miltä ­teos oikeasti kuulostaa ja näyttää koko esityskoneiston voimin.

Kapellimestari Leif Segerstam

”Siitä kuulee kyllä Wagnerin vaikutuksen”, sanoo esityksen johtava Leif Segerstam. ”Tai se on ainakin nimi, jonka kaikki nykyään tuntevat. Mutta siinä on myös paljon vaikutteita muilta: Lortzingilta, Weberiltä, Beethovenilta, Lisztiltä… Sellaisilta säveltäjiltä, joiden musiikkia Müller-Berghaus johti kapellimestarintyössään. Ja onhan tämä saanut Wagner-viruksia, koska ne tarttuivat kovasti tuohon aikaan, mutta siitä ei tullut kuumetta vaan lämpöä ja kaveruutta! Ei siis epigonismia, vaan yritän tehdä sen niin, että se on kumarrus Wagnerille, kuin schnittkemäinen quasi-Zitat!”

Segerstam myös kiittää Müller-Berghausin kirjoitustapaa.

”Hän oli hyvä muusikko. Varmasti oli lukenut Berliozin orkestrointikirjan. Kaikki toimii.”

Sopraano Johanna Rusanen-Kartano

Samaa mieltä on Louchen roolin laulava sopraano Johanna Rusanen-Kartano.

”Hän ei ollut tieto­konesävel­täjä, joka kuvit­telee, miten ihmisen ääni toimii, vaan hän tiesi oikeasti. Hän sävelsi jokaisen roolin johdonmukaisesti, ja jokaisella solistilla on oma näyttävämpi kohtauksensa. Minun laulamassani Louchen roolissa on annettu dramaattiselle sopraanolle tykitystä”, Rusanen-Kartano sanoo.

Die Kalewainen in Pochjola -oopperassa on erityisen kiehtovaa se, että siinä katsotaan läpikotaisin suomalaista aihetta, kansalliseepos Kalevalaa, saksalaisin silmin. Müller-Berghaus epäilemättä näki Kalevalan kertomuksessa mahdollisuuksia Wagnerin oopperoiden kaltaisiin myyttisiin tarinoihin. Saksankielisen libreton kirjoitti Franz Spengler.

”Tekstistä puuttuu se perinteinen suomalainen poljento, se vaka vanha -jankutus jää pois. Joten se tulee tavallaan nykykieliseksi”, ohjaaja Tiina Puumalainen pohtii.

”Tämä tarinahan on sym­paattinen ja läm­min. Olen aina ­tykännyt siitä, että suomalaiset sankarit eivät ole miekkasankareita vaan runonlaulajia. Tässä Spenglerin libretossa on rakkautta ja intohimoa, ja onnellinen loppu.”

Müller-Berghaus kirjoitti oopperansa suurelle romanttiselle orkesterille, kuorolle sekä seitsemälle solistille. Müller-Berghausin työskennellessä Turun soitannollisen seuran kapellimestarina sen vahvuus oli noin 20 soittajaa.

”En tiedä, missä täällä Turussa olisi ollut esiintymistilaakaan näin suurelle teokselle, tai mistä olisi saatu tarpeeksi soittajia”, ohjaaja Puumalainen sanoo.

Nyt 2010-luvulla soittajia Turun filharmonisessa orkesterissa on enemmän, ja esitystilakin löytyy: oopperaa esitetään Logomon valtavassa salissa, jossa on tosin ongelmana se, ettei orkesterille ole omaa monttua. Kun tässä samassa tilassa esitettiin Mikko Heiniön Eerik XIV -oopperaa 2011, orkesteri oli sijoitettu laulajien viereen.

Sopraano Anna Danik Die Kalewainen in Pochjola -oopperan harjoituksissa.

Nyt orkesteri on lavan takana, ja kommunikaatio kapellimestari Segerstamin ja laulajien välillä hoituu pelkästään monitorien kautta – mistä järjestelystä Segerstam ei viime viikolla vaikuttanut erityisen iloiselta.

Johanna Rusanen-Kartano pohtii, että tavallisessa oopperatalossa laulajien ja suuren orkesterin sointitasapainoa voisi olla hankala saada tyydyttäväksi. ”Ehkä tarvittaisiin Bayreuthin kaltainen sali, jossa orkesteri on vaimentavan lipan alla. Täällä Logomossa joudumme käyttämään laulajilla sähköistä vahvistusta.”

Oopperaa esitetään suuressa salissa Turun Logomossa.

Mikään helppo tehtävä Die Kalewaisen esittäminen ei siis ole tänäkään päivänä, joten 1890-luvun Turussa se olisi ollut varmasti täysin utopistista. Mutta Puumalaisen mukaan juuri tämän oopperan megalomaanisuus on osa sen viehätystä.

”Eikö se ole hienoa, että taiteilija lähtee fantasian kautta? Ei siitä, että minulla on orkesterissa 20 soittajaa, kirjoitan heille, vaan että kirjoitan juuri sitä mitä haluan sadalle soittajalle. Saattaa kestää yli sata vuotta, ennen kuin teos esitetään, mutta kuten nyt nähdään, mikään ei vaivu hukkaan.”

Die Kalewainen in Pochjola -oopperan ensi-ilta tiistaina 28. helmikuuta Turun Logomossa. Esityksiä 11. maaliskuuta saakka.

Oscar-skandaalin syy selvisi lopulta: Palkinnon julkistajille annettiin väärä kuori

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 28-02-2017

0

Vuoden 2017 Oscar-gaalan massiivinen virhe on selvinnyt lopullisesti vuorokausi tapahtuneen jälkeen.

Suomen aikaa maanantaiaamuna järjestetty gaala päättyi sekavissa tunnelmissa, kun voittajaksi julistettiin vahingossa väärä elokuva. Musikaali La La Landin tekijät olivat jo lavalla juhlimassa voittoaan, kun selvisi, että voittajaelokuva onkin Moonlight.

Tapahtunutta alettiin selvittää heti kiivaasti. Oscar-gaalan virallinen valvoja, konsultti- ja tilintarkastusyhtiö PricewaterhouseCoopers (PwC) otti nopeasti vastuun nolosta virheestä.

Nyt PwC on vielä selventänyt tapahtumien kulkua.

Yhtiön uuden tiedotteen mukaan sen edustaja Brian Cullinan oli antanut vahingossa parhaan naispääosan esittäjästä ilmoittavan varakuoren parhaan elokuvan julkistaneille näyttelijöille Warren Beattylle ja Faye Dunawaylle.

”Kun virhe tapahtui, Cullinan ja hänen työtoverinsa eivät alkaneet korjaustoimenpiteisiin tarpeeksi nopeasti”, tiedotteessa kerrotaan.

Pitkän Oscar-perinteen mukaisesti jokaisen kategorian voittajakortteja on tulostettu aina kaksi identtistä kappaletta, jotka on suljettu eri salkkuihin. Sekaannuksen perimmäinen syy oli tässä toimintatavassa.

PricewaterhouseCoopers toisti syvät pahoittelunsa kaikille asianosaisille ja sanoi ottavansa tapahtuneesta täyden vastuun.

Myös gaalan järjestävä Yhdysvaltain elokuva-akatemia julkisti tiedotteen, jossa se pahoitteli virheeseen johtaneita tapahtumia.

Tiedotteen mukaan akatemiassa on vietetty koko gaalaa seurannut vuorokausi tapahtumien kulkua selvittäen.

Seuraavaksi akatemia aikoo tutkia, mitä toimenpiteitä emämunauksesta seuraa.

Tämän vuoden Oscar-gaala oli järjestyksessään 89. Niistä 83 kertaa PwC on hoitanut äärimmäisen salaisen ääntenlaskennan ja tulosten toimittamisen Dolby-teatteriin.

PwC:N Rick Rosas selitti yhtiön käytäntöjä Hollywood Reporter -lehdelle vuonna 2014.

Rosaksen mukaan tuloksia printataan kaksin kappalein ja ne asetetaan kahteen salkkuun. Salkut myös matkaavat Dolby-teatteriin eri reittejä siltä varalta, että toinen salkku varastettaisiin tai että liikenne estäisi toisen etenemisen ajoissa paikalle.

”Tämä on Los Angeles, joten liikenne ja muut asiat pitää ottaa huomioon. Siksi me menemme eri reittejä, jotta varmasti ainakin toinen meistä pääsee perille”, Rosas kertoi.

Tuloksista tiesivät etukäteen ainoastaan nämä kaksi PwC:n edustajaa.

Gaalassa he seisoivat lavan vastakkaisilla reunoilla identtisten salkkujensa kanssa ja ojensivat kirjekuoret salkuista palkintojen jakajille riippuen siitä, kummalta puolelta jakajat saapuivat lavalle.

Turvamiehet seisoivat koko gaalan ajan molempien edustajien vierellä.

Tänään televisiossa: Anssi Kela versioi Kikkaa ja Sanni Pelle Miljoonaa

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 28-02-2017

0

1. Anssi Kela ja isot biisit, TV5 klo 21.00

Uudessa musiikkiohjelmassa tunnetut artistit haastavat Anssi Kelan sorvaamaan kotimaisista hiteistä uusia versioita. Ensimmäisenä vieraana on Sanni. Puuhastelua ja avautumista ei ole luvassa. ”Tässä keskitytään biiseihin”, Anssi Kela vakuuttaa HS:n haastattelussa. Lue Tuomo Yrttiahon juttu täältä.

2. Illan tv-elokuvat arvioi Martta Kaukonen:

Spartacus ★★★

(USA 1960) Stanley Kubrickin ohjaamassa ja Dalton Trumbon käsikirjoittamassa spektaakkeliklassikossa gladiaattori Spartacus (Kirk Douglas) johtaa orjakapinaa antiikin Roomassa. Elokuvasta esitetään vuonna 1991 restauroitu versio, jossa on mukana myös alkuperäisversiosta sensuroitu homoelokuvahistorian tunnetuin kohtaus. (K12) Teema klo 14.00

Lupaus ★★★

(Suomi 2005) Lotat (yhtenä heistä Laura Birn) ahertavat Karjalan Kannaksella talvi- ja jatkosodan aikana. Ilkka Vanteen draama tarkastelee maamme sotahistoriaa kerrankin naisten näkökulmasta. (K12) Sub klo 21.00

Mitä odottaa kun odotat ★★

(USA 2012) Raskausoppaaseen perustuva komedia käy läpi odotukseen liittyviä kommelluksia. Vain täydellisen pariskunnan (isänä Dennis Quaid) ongelmattoman yhdeksän kuukauden idylli naurattaa. (K7) Nelonen klo 22.00

Lumikki ja metsästäjä ★★★★

(USA 2012) Metsästäjä suojelee Lumikkia. Charlize Theron pyörittää koko show’ta pahana äitipuolena Rupert Sandersin seikkailuelokuvassa, joka pohjaa Grimmin veljesten satuun. (K12) TV5 klo 22.00

Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän kissa seikkailee tänä keväänä Ateneumin seinillä

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 28-02-2017

0

Kissoja ja kalliota: Ateneumin kolmannen kerroksen viimeinen sali lienee monelle Muumi-fanille tänä keväänä se rakkain.

Taidegraafikko Tuulikki Pietilä vietti elämänkumppaninsa Tove Janssonin kanssa kesänsä Klovharun saaressa Pellingissä. Sen maisemia – sekä Janssonin ja Pietilän Psipsina-nimistä kissaa – kuvaavat teokset täyttävät Ateneumissa kokonaisen salin.

Tuulikki Pietilä: Halveksuntaa (Psipsina 3), 1977.

Tuulikki Pietilä (1917–2009) olisi täyttänyt viime viikolla sata vuotta. Sen kunniaksi Ateneumissa avautuu tiistaina hänen tuotannostaan koottu näyttely. Se perustuu Pietilän tekemään testamentti­lahjoitukseen, jonka myötä käytännössä koko hänen tuotantonsa siirtyi Ateneumin huomaan.

Kokoelman inventoinut Ateneumin eläkkeelle jäänyt intendentti Heikki Malme kertoo, että Pietilän ateljeessa arkistoa oli kymmeniä metrejä: koko elämäntyö luonnoksineen ja koevedoksineen. Yhteensä Pietilän tuotanto käsittää yli 1 400 teosta, ja arkistossa grafiikanlehtiä oli noin 10 000 kappaletta.

Tuulikki Pietilä: Ulkosaaristo – Sundet (1980).

Ateneumin näyttelyssä on esillä 173 teosta, vuodelta 1933 vuoteen 1985. Ne kertovat tarinan yllättävänkin monipuolisesta graafikosta, joka muunteli tyyliään läpi uransa, realismista kubismiin, konstruktivismiin ja informalismiin. Laajasti niin Suomessa, Ruotsissa kuin Ranskassakin kuvataidetta opiskellut Pietilä oli kansainvälisestikin katsoen teknisesti taitava lajissaan, ja myöhemmin hän opetti taidegrafiikkaa ja kirjoitti aiheesta kirjoja.

Pietilän ja Janssonin matkat näkyvät teosten aiheissa: Helsinki-näkymien lisäksi teoksia on niin Kreikasta, Ranskasta kuin Yhdysvalloistakin – Kuolemanlaaksosta New Yorkin Chelsea Hoteliin.

Tuulikki Pietilä: Ikuisen jään rajalta, 1965.

Pietilä-näyttelyn ohella Ateneumissa avautuu näyttely keräilijä Tuomo Sepon kokoelmasta. Näyttelyiden välillä on side: Tuomo Sepon kokoelman ensimmäinen teos oli Pietilän grafiikanlehti.

Tuomo Seppo Ateneumissa.

Viime syksynä kerrottiin, että Kajaanissa ranskan ja englannin kielen lehtorina elämäntyönsä tehnyt Seppo (s. 1937) on lahjoittanut 2 000 taideteoksen kokoelmansa Ateneumiin.

Sepon kokoelmaan perustuva näyttely keskittyy suomalaiseen taiteeseen 1900-luvun alusta 2010-luvulle. Kokoelman keskeisiä taiteilijoita ovat muun muassa Ina Colliander enkeleineen, Reino Hietanen, Tapani Raittila, Nina Terno ja Ellen Thesleff. Kokoelmaan kuuluu maalauksia, veistoksia, grafiikkaa, piirustuksia ja luonnoksia.

Tapani Raittila: Kylpijöitä IV (1983). Tuomo Sepon kokoelmasta.

”Se on valintakysymys”, vastasi Tuomo Seppo Helsingin Sanomille, kun häneltä viime syksynä kysyttiin, miten lehtorin palkalla kerätään valtava taidekokoelma.

Taidekokoelma on kerätty ”pihistämällä”, hän sanoo. ”Minun elämänfilosofiani on ettei ihminen voi pitää kerrallaan kuin yksiä kenkiä, joten minulla ei tarvitse olla monia kenkiä joka vuodenajalle.”

Sepon haastattelun voi lukea kokonaisuudessaan täältä.

Tuulikki Pietilä Ateneumissa 28.2.–9.4.2017 ja Valo muuttaa kaiken – Tuomo Sepon kokoelma 28.2.–16.4.2017.

Ina Colliander: Kiinalaisia paperiruusuja (1956). Tuomo Sepon kokoelmasta.

Väinö Kamppuri: Kala-asetelma (1920-luku). Tuomo Sepon kokoelmasta.

Kansainväliseen ARS17-näyttelyyn voi jo kurkistaa verkossa

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 28-02-2017

0

Kansainvälinen ARS17-näyttely avautuu Kiasmassa kuukauden päästä, mutta verkkoon on jo avautunut siihen liittyvä sivusto, jolle on koottu kuudentoista taiteilijan verkkotaidetta.

Palvelun kautta pääsee tutustumaan myös joidenkin näyttelyn teosten verkkoulottuvuuteen.

ARS17+ Online Art -kokonaisuus täydentää ARS17-näyttelyn teemaa, sillä se käsittelee globaalia digitaalista murrosta, jonka vaikutukset näkyvät kulttuurissa, taloudessa sekä ihmisten identiteetissä ja käyttäytymisessä.

Näyttelyssä kysytään, miten taiteilijat ovat kohdanneet kaikkia koskettavan muutoksen.

Verkon ARS17+ sisältää teoksia kuudeltatoista taiteilijalta.

Jon Rafman: Oh the Humanity, 2015

Mukana ovat muun muassa suomalaiset Juha van Ingen, Reija Meriläinen, Jenna Sutela ja Pink Twins (Juha ja Vesa Vehviläinen), britit David Blandy ja Rachel Maclean, saksalainen Florian Meisenberg, argentiinalaiset Amalia Ulman ja Axel Straschnoy sekä kanadalainen Jon Rafman.

ARS17 -näyttely avautuu Kiasmassa 31. maaliskuuta. Osa teoksista jää Kiasman ja Kansallisgallerian kokoelmiin.

Kansainvälisen nykytaiteen ARS-katselmuksia on järjestetty Suomessa vuodesta 1961 alkaen.