Featured Post

tämä on suomen edullisin nelivetoinen dieselautomaatti

Mitsubishi ASX 2.2 DiD Invite 4WD AT on automaattivaihteinen, dieselmoottorilla varustettu nelivetomalli, joka on Suomen edullisin nelivetoauto dieselautomaattiyhdistelmällä. ASX on hinnoiteltu erittäin kilpailukykyisesti. Mitsubishi ASX 2.2DiD Cleartec Invite 4WD 6AT maksaa 33 200 euroa. Se on...

Read More

Antti Holma tekee parhaan roolinsa – westernissä

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 20-01-2017

0

Jännitys

Armoton maa, ohjaus Jussi Hiltunen, pääosissa Ville Virtanen, Antti Holma, Mikko Neuvonen, 90min, K16. ★★★

Armoton maa on yritys siirtää western-elokuvien perinne suomalaiseen elokuvaan. Esikoisohjaaja Jussi Hiltunen onnistuu uhkarohkeassa yrityksessään kohtalaisesti.

Elokuvansa mielellään itse kirjoittava Hiltunen on uransa alussa ja monille tuntematon, mutta bisneksen ytimessä hänellä on jo tukijansa. Kun Euroopan neuvosto esimerkiksi jakoi isoja elokuvan tukipotteja vuosi sitten, tuen saajien joukossa olivat muiden muassa mestariohjaaja Michael Haneke, saksalaisveteraani Volker Schlöndorff, norjalaiskyky Joachim Trier sekä Hiltunen Rovaniemeltä.

Hypetys perustuu Hiltusen lyhytelokuviin, joissa hän on osoittanut hallitsevansa toiminnallisten elokuvien kuvakielen ja kerronnan. Hiltusen lyhytelokuvat ovat käsitelleet usein perheen sisäisiä kahnauksia, ja usein niissä on vedetty esiin ase.

Loikka pitkän elokuvan puolelle on kuitenkin valtava kuten aina, eikä hyppy mene ongelmitta.

Armoton maa on suomalainen genre-elokuva Saunan ja Big Gamen hengessä, lännenelokuvan jylhien miesten ja pyssyjen kuvasto siirrettynä Länsi-Lapin lumiin ja tunturitupiin. Elokuva näyttää hyvältä ja tuntuu suurelta. Nimikin on kliseinen, mutta toimintakohtauksissa on myös omaperäisyyttä ja hyvää uhkaa. On vaiteliaita äijäjoukkoja ja vaiennettuja naisia puupaneelikodeissaan, on takaa-ajoa ja tulitaistelua, ja kaiken yllä kuin varjona väkivaltainen kulttuuri, joka pitää Lappia ja pieniä ihmisiä otteessaan.

Antti Holma näyttelee mitä ilmeisimmin parhaassa elokuvaroolissaan vankilasta palaavaa Jaakkoa, joka kertomuksen alussa astuu kotikylänsä pubiin ottamaan tuopin, nuuskaa ja myös mittaa menneisyydestään. Lappilaiskylä hälyttyy, poliisille soitetaan.

Ville Virtasen esittämällä konstaapeli Lassella on viimeinen työpäivä ennen eläkettä. Lasse napsii unilääkkeitä. Tämä on maailma, jossa lain koura todella on veltto ja voimaton.

Ja kun poliisi ehtii kylän baariin, Jaakko on ehtinyt lähteä – tapaamaan äitiään, jota näyttelee Outi Mäenpää. Äiti on kuolemansairas, äärimmilleen vedetty hahmo hänkin.

Käy myös ilmi, että Jaakko on henkipatto, jota ei katsota hyvällä tekojensa vuoksi, ja että yksi häntä jahtaavista on susia salakaatava Erkki.

Erkki on taas poliisi-Lassen poika, ja poliisi-isän ja salametsästäjäpojan suhde on kylmä kuin jää. Erkkiä näyttelee Mikko Neuvonen.

Käsikirjoitus on Hiltusen. Teemana on rikkinäinen perhe, ja etenkin rikkinäinen, hylätty ja murskattu mies, joka asein ja nyrkein käsittelee menetyksiään ja hakee selvyyttä, hyvitystäkin.

Näillä miehillä ei ole mitään, ja kun mitään ei ole, jää vain ylpeys, jota voi aina loukata. Ankaruus kerrotaan kuitenkin tavalla, jossa siitä tulee enemmän slogan kuin yhteisön analyysi.

Hiltunen työryhmineen pelaa uhkapeliä: dialogi on niukkaa, henkilöitä ei selitellä, takaumia ei käytetä, ja moni asia kerrotaan ohimennen, turhankin viitteellisesti. Käsikirjoituksen himmeli on kunnianhimoinen, mutta lunastus tunnepuolella jää tulematta. Elokuva hengittää Holman, Mäenpään ja Virtasen roolisuorituksilla. Ilman heitä hahmot olisivat vieläkin litteämpiä.

Ongelmallisin on poliisihahmo: hänen menneisyytensä ristiriidat käsitellään puolinaisesti. Virtanen näyttelee hienosti, lämpimästi ja rakastavasti, vaikka elokuva muuten kertoo hahmosta päinvastaista. Häilyväksi myös jää, kenen tarina Armoton maa oikeastaan on: menneitä syntejään hyvittävän Lassen vai vankilasta kotiin palaavan Jaakon.

Kauniit ja rohkeat alkoi Suomessa tasan 25 vuotta sitten – saippuasarja sotki suomalaisten päiväohjelman

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 20-01-2017

0

Maanantain 20. tammikuuta 1992 merkittävin kotimainen uutinen oli Suomen ja Venäjän solmima uusi naapuruussopimus, joka korvasi vanhan neuvostoaikaisen YYA-sopimuksen. Kevään kuluessa kuitenkin selvisi, että eräs toinen tuon päivän uutuus tulisi vaikuttamaan suomalaisten arkielämään huomattavasti enemmän.

Samana maanantaina televi­siossa alkoi nimittäin saippuasarja Kauniit ja rohkeat, josta kehkeytyi yli miljoonan suomalaisen suosikki sekä myös laajasti puhuttanut mediailmiö.

Viihteellisiin pohjoisamerikkalaisiin saippuasarjoihin suomalaisia olivat valmentaneet aikaisemmin jo muun muassa Peyton Place, Dallas, Dynastia ja Viinitila Falcon Crest. Mutta ne olivat toteutukseltaan perinteisempiä, vielä lähempänä ”oikeaa” televisiodraamaa, ja niitä oli esitetty vain yksi jakso viikossa ja vain ilta-aikaan.

Kolmoskanavan Kauniit ja rohkeat oli ensimmäinen aito saippuasarja. Se oli suunniteltu esitettäväksi päiväsaikaan, ja sen kohdeyleisöä olivat ansiotyötä tekemättömät kotiäidit ja kotirouvat – ainakin sarjan kotimaassa Yhdysvalloissa.

Suomessa sarja sijoitettiin silti illansuuhun. Ensimmäisenä keväänä Kauniit ja rohkeat alkoi joka arkipäivä kello 17.38 heti Uutisminuutin jälkeen.

Helsingin Sanomiin sarjan ar­vioi heti tuoreeltaan toimittaja Petri Kemppinen. Hän epäili sekä mahdollisen katsojakunnan määrää että ohjelman ajankohtaa: ”Elämäntavoissakin on vaihtelua: suomalaisperheet ovat puoli kuudelta iltatoimissaan eri vaiheissa. Isä voi jo selata taivaskanavia sohvalla. Äiti saattaa olla kotona, mutta yhtä hyvin ylitöissä, bussissa tai ­oluella.”

Kemppinen ennakoi silti ovelasti, että ”perheriitojen välttämiseksi keittiöön on pakko hankkia kakkostelkkari”, mutta hänkään ei nähnyt tulevaisuuteen. Vähän myöhemmin sarjan menestyksen väitettiin muun ­muassa horjuttavan arjen perusrytmiä ja kilpailevan kohtalokkaasti Pikku Kakkonen kanssa.

”Perinteisesti puoli kuuden ja puoli seitsemän välinen tv-aika on kuulunut perheen pienimmille, eikä se tähän asti ole ollut suurten katsojamäärien keidas. Perheellä kotona on ollut muuta tekemistä. Nyt tuo muukin tekeminen siirtyy johonkin muuhun aikaan”, totesi kriitikko Jukka Kajava Helsingin Sanomissa lokakuussa 1992, jolloin jaksojen katsojamäärät hätyyttelivät jo miljoonaa.

Vapaa kirjoittaja Kaarina Hazard katsoi Kauniita ja rohkeita tiivisti ensimmäiset vuodet ja teki siitä vuonna 1996 gradun Tampereen yliopistoon.

Häntä kannusti opinnäytetyöhön juuri sarjan odottamattoman voimakas vastustus sekä laaja, kansalliselle tasolle nostettu keskustelu. Kauniit ja rohkeat ei ollut vain televisio-ohjelma eikä vain viihdettä vaan Suomen kansaa tyhmentävä ja sen aikaa tuhlaava uhka.

”Nyt voi olla vaikea ymmärtää, että yksi sinänsä harmiton sarja voi johtaa huoleen lykkääntyneistä iltalypsyistä, vähittäiskaupan mahdollisista tappioista ja menetetyistä miestyövuosista”, Hazard sanoo. ”Yleisradioperinteen mukaisesti meillä ajateltiin vielä vuonna 1992, että television pitää sekä valistaa että ylösrakentaa, eikä tunteisiin keskittyvä Kauniit ja rohkeat tuntunut tekevän kumpaakaan.”

Vastaanottoa vaikeutti myös se, että Kauniit ja roh­keat oli suomalaisille vielä uusi kulttuurinen tuote.

”Ei osattu asennoitua luontevasti, siihen ei ollut lukutapaa eikä puhetapaa.”

Hazard uskoo, että sarjan nostattama kohu sai sytykkeen osittain juuri lähetysajasta. Arkipäivän puoli kuusi ei ollut sovelias aika saippuasarjalle, vaikka siellä sitä edelleen esitetään, tasan 25 vuotta myöhemmin.

Nyt takana on jo noin 7 500 jaksoa ”elämää hitaampia selko­ajatuksia”, kuten Kemppinen osuvasti tiivisti juttunsa otsikossa.

Kauniit ja rohkeat MTV3:lla klo 17.25.

Suosikkisarja The Crownin kauden budjetilla tehtäisiin 41 kautta Sorjosta – Netflix varautuu tulevaan ohjelmakauteen miljardeilla

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 20-01-2017

0

Netflix käyttää tänä vuonna sisältöön 5,6 miljardia euroa. Summa on 900 miljoonaa enemmän kuin vuonna 2016.

Rahamäärän suuruutta voi yrittää hahmottaa sillä, että Netflixin sisältöbudjetilla maksaisi työttömyyskorvaukset Suomessa yli vuoden ajaksi, ja Suomen puolustusmenoihin se riittäisi lähes kahdeksi vuodeksi.

Guggenheimin taidemuseoita samalla rahalla rakentaisi 36 kappaletta.

Häkellyttävistä summista huolimatta esimerkiksi Yle käyttää sisältöihinsä suhteessa enemmän rahaa kuin Netflix.

Maailman suurin elokuvien ja tv-ohjelmien suoratoistopalvelu julkisti keskiviikkona viimeisen vuosineljänneksen tilinpäätöksen ja kertoi tulevaisuuden hankkeistaan.

Netflixin kasvuvauhti on ollut hurjaa, sillä yhtiö sai yli seitsemän miljoonaa uutta tilaajaa kolmessa kuukaudessa. Palvelulla oli vuodenvaihteessa noin 94 miljoonaa käyttäjää, joista 47 prosenttia on Yhdysvaltojen ulkopuolelta.

Yhtiön kokonaisbudjetti oli viime vuonna noin 7,8 miljardia euroa.

Kasvun ansiosta Netflixistä on tullut kymmenessä vuodessa suurin maailmanlaajuinen tv-kanava.

Vanhoista tv-jäteistä ainoastaan Time Warner on pysynyt ohjelmainvestoinneissaan lähellä Netflixin tasoa. Se käytti ohjelmiinsa noin 4,3 miljardia.

Britannian BBC:n ohjelmabudjetti oli viime vuonna noin 2,7 miljardia.

Myös laatusarjoistaan tunnettu HBO on lisännyt omaa tuotantoaan, mutta sen 1,8 miljardin euron sisältöbudjetti näyttää vertailussa pieneltä.

Netflixin valtava sisältöinvestointi näyttää tosin erilaiselta, jos sitä suhteuttaa katsojamäärään.

Tilaajaa kohti Netflix panostaa vuodessa noin 60 euroa, kun esimerkiksi Yleisradio käyttää sisältöihin 86 euroa jokaista Yle-veron maksajaa kohti.

Netflix on lisännyt koko ajan omaa ohjelmatuotantoaan, ja käyttänyt sarjoihinsa monin verroin enemmän rahaa kuin vanhat tv-kanavat.

Esimerkiksi Englannin kuningashuoneen vaiheista kertova draamasarja The Crown tehtiin 123 miljoonan euron budjetilla.

Suomalaisen tv:n tuoreisiin panostuksiin kuuluva Sorjonen-sarja maksoi kolme miljoonaa euroa. The Crownin budjetilla saisi siis 41 kautta Sorjosta.

Jos tuotantobudjetteja käyttää mittareina, niin Netflixin vahvin kilpailija saattaa olla vastikään Suomessakin tv-palvelunsa avannut Amazon.

Sen suurin sarjainvestointi on tuleva sci-fi -sarja The Book of Strange New Things, jonka pilottijaksoon käytettiin 14 miljoonaa euroa.

Kumpikin sarja on kokonaan tai osin brittiläisen Left Bank Pictures -yhtiön tuotantoa.

Yhtiön toimitusjohtaja Andy Harries kertoo Screendaily.comin haastattelussa, että Netflix ja Amazon ovat osoittautuneet avokätisiksi, mutta myös taiteellista vapautta tarjoaviksi rahoittajiksi, jotka eivät esitä käsikirjoitukseen ja roolitukseen liittyviä vaatimuksia.

”Minun käy sääliksi brittiläisiä televisiokanavia. En tiedä miten he selviävät tästä”, Harries sanoo.

Suomessakin suoratoistopalvelut kilpailevat koko ajan kiivaammin vanhojen tv-kanavien katsojista, ja houkuttimina on entistä useammin omia draamasarjoja.

Vaikka Netflixin maailmanlaajuiset panostukset ovat valtavia, niin suomalaisista tv-sarjoista kiinnostuvat muutkin suomalaisia katsojia asiakkaikseen haluavat suoratoistopalvelut, sanoo Moskito-tuotantoyhtiön perustaja ja nykyisin Fire Monkey -draamakehitysyhtiötä pyörittävä Roope Lehtinen.

”Ennemmin tai myöhemmin Netflix tilaa myös suomalaista draamaa, mutta todennäköistä on sekin, että draamasarjoilla on useita rahoittajia”. Lehtinen sanoo.

Hän muistuttaa, että Suomessa Elisa on jo parin vuoden ajan tilannut kotimaista draamatuotantoa omaa palveluaan varten, MTV lanseerasi juuri oman C More -palvelunsa, ja Yleisradio tilaa koko ajan enemmän tuotantoa ensisijaisesti Yle Areenaan.

”Kun uutta draamaa tilataan, niin sitä ei osteta enää pelkästään lineaariseen televisioon”, Lehtinen sanoo.

Tv-sarja The Crown on hyvä, koska käsikirjoittaja on hyvä ja kokenut

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 20-01-2017

0

Tv-sarja The Crown kertoo kuningatar Elisabet II:sta, mutta väitän, että sen kiinnostavimmissa kohtauksissa kuninkaallinen päähenkilö ei ole mukana lainkaan. Näissä yhdeksännen jakson kohtauksissa Peter Morgan, sarjan käsikirjoittaja ja draaman aivot, perustelee sarjaansa ja sen oikeutusta ihan rautalangasta vääntäen.

Samalla Morgan on kirjoittanut avainkohtauksiin itselleen suojauksen, jolla hän voi torjua hyökkäyksiä työtään kohtaan.

Kuningashuoneen käsittely brittidraamassa vaatii usein hienotunteisuutta. On kuitenkin kyse suurvallasta, historiasta ja elävistä ihmisistä. Lukekaa vaikka brittilehtien murska­kritiikit vuoden 2013 Diana-elokuvasta tai katsokaa elokuva The Queen, joka valmistui 2006.

Jälkimmäinen oli sekin saman Peter Morganin kirjoittama ja aikanaan kehuttu. Nyt se näyttää vähäpätöiseltä harjoitustyöltä yli sadalla miljoonalla eurolla tehtyyn The Crowniin nähden.

Elokuvassa kuningatar esitettiin vielä pidättyen: kuuluisimmassa kohtauksessa Helen Mirren esimerkiksi näytteli kuningatarta selin kameraan. Katsoja saattoi silloin kuvitella, että Elisabet II itki yksityisesti prinsessa Dianaa. The Crownissa Morgan on mennyt pidemmälle, syvemmälle kuningasperheen kotiin ja yksityiselämään.

Entä ne The Crownin avainkohtaukset? Niissä ovat vastakkain kuvataiteilija ja pääministeri, maalari Graham Sutherland ja pääministeri Winston Churchill.

Churchillin 80-vuotispäivää halutaan juhlistaa 1954 muotokuvalla, ja mallina istuessaan pääministeri keskustelee taiteilijan kanssa. Stephen Dillane esittää maalaria ja John Lithgow Churchilliä.

Morganin itsensä kirjoittamassa jaksossa kaksikko keskustelee päällisin puolin työn alla olevasta maalaamisesta ja suruistaan.

miehet keskustelevat myös muusta eli siitä, mitä taide ja The Crownin kaltaiset sarjat saavat olla. Alkuun todetaan, että kukaan tuskin pyrkii muotokuvamaalariksi. Se on itseironiaa, sillä Morgan, jos kuka, tunnetaan muotokuvista. Hänen draamojensa aiempina päähenkilöinä ovat olleet myös Idi Amin ja Richard Nixon.

Sitten sivutaan taiteen riskejä tekijälleen, kun Churchill vertaa taiteilijaa gladiaattoriin. Elät ja kuolet töittesi mukana.

Morganin varsinainen asia on taiteen asema ja vapaus. Churchill haluaa potretissa näkyviin myös aseman ja vallan, jota hän edustaa: demokratian ja johtajuuden ihanteet. Taiteilija on eri mieltä.

”Yleensä ihmisillä on hyvin vähän käsitystä itsestään”, kuuluu Morganin kirjoittama repliikki. Maalari toteaa myös, että taiteilijan tehtävä on tuoda esiin hyvät mutta myös huonot puolet.

Loppu on historiaa. Churchill ei pitänyt muotokuvastaan, ja se tuhottiin polttamalla. The Crownia ei pysty kukaan polttamaan.

Pohjoiset teatterit tekivät yhdessä komedian, joka lähtee kiertämään Suomea ja Ruotsia

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 20-01-2017

0


Ruokatrendit, kuten sushi, veganismi ja pienoluet, ovat esittämistä, jolla hyväosaiset tekevät eroa muihin, sanoo tutkija – ja hänellä on lukuja todisteeksi

19.1. 7:58

Emma Helle leikittelee kuvanveiston historialla

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 20-01-2017

0

Kuvanveisto

Emma Helle: NUIT et enfant 29.1. saakka Artag Galleryssa (Hietalahdenkatu 10). Ke–pe 12–18, la–su 12–16.

Kuvanveistäjä Emma Helteen (s. 1979) näyttely on runsaudensarvi, joka sinkoilee ajatuksia ja viittauksia samanaikaisesti lähes kaikkiin kuviteltavissa olevin suuntiin.

Helle leikittelee kuvanveiston historialla, sekoittaa pyhää ja maallista kuvastoa ja yhdistelee suruttomasti lajityyppejä.

Taiteen historia ei Helteelle merkitse yksinomaan korkeakulttuuria tai menneitä tyylisuuntia, joita tunnistan hänen teoksissaan barokista kustavilaisuuteen.

Hän ulottaa viittaustensa verkot myös päiväkotien muovailuvaha-eläimiin ja vanhojen purjelaivojen keulakuviin.

Veistosten pääasialliset materiaalit ovat puu ja kivitavara, karkea ja hiekkapitoinen savi.

Helle ei kuitenkaan tyydy materiaaliensa muovailuun, vaan lisää teoksiinsa halvempia ja kalliimpia koristeita maaleista ja värillisistä lasituksista riikin­kukon sulkiin ja eläviin huonekasveihin.

Yksi keramiikkahahmo istuu kirjalla, joka ei ole sen vähäisempi kuin Euroopan kuvanveiston historia.

Jalustat Helle nikkaroi vanhoista jakkaroista ja kirpputorilöydöistä tavalla, joka korostaa hänen veistostensa improvisoitua olemusta. Kokonaisuus on välitön ja rosoinen tavalla, jossa gallerian ja työhuoneen välimatka tuntuu lyhyeltä.

Visuaalisen ilottelun alla kulkee kuitenkin vakavampi pohjavire. Helle kommentoi ja ­koettelee niin perinteisen veistotaiteen olemusta kuin sen välittämää naiskuvaa.

Hänen karnevalistisissa teoksissaan nainen ei todellakaan ole passiivinen ja paikallaan pysyvä malli.

Blam! osoittautui nimensä veroiseksi – Tanssija loukkaantui ensi-illassa

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 20-01-2017

0

Blam! Kristján Ingimarsson Company. Aleksanterin teatterin ja Cirko – Uuden sirkuksen keskuksen ohjelmistoa Aleksanterin teatterissa.

Ei olisi voinut olla osuvampaa nimeä tanskalaisen Kristján Ingimarsson Companyn esityksellä kuin Blam! Suomen ensi-illassa Aleksanterin teatterissa paukahti niin, että yksi esiintyjistä löi päänsä ja jouduttiin kiikuttamaan tikattavaksi. Esitys keskeytettiin, mutta Didier Oberlé on valmis esiintymään jälleen tänään perjantaina.

Jo tunti riitti kertomaan, mistä on kysymys. Neljän herran toimistohölmöily on aikuisten lasten duudsonimenoa, räimettä, pauketta, meteliä ja äänitehosteita. Onko tällaisella riskejä ottavalla jätkäkohelluksella enää kysyntää? Näyttäisi olevan, me rakastamme vauhtia ja vaara­tilanteita. Ja sitä, että joku höhläilee meidän puolestamme.

Blam! tapahtuu ankeassa maisemakonttorissa, mikä näyttää olevan komedian tekemiseen otollinen miljöö. Televi­sion Konttori-sarjan tapaan tässäkin on fiksuja ja vähemmän fiksuja konttorirottia sekä kaikkien yläpuolella ääliömäisen nolo pomo. Anders Skatin mainiosti esittämä hahmo helvetistä on enemmän John Cleesen tyyppinen räyhäkkä Pitkä-Jussi kuin Ricky Gervaisin pihalla oleva pseudofilosofi. Eleetkin ovat vähän Monty Pythonin Hupsun kävelyn ministeriöstä.

Monien oivaltavimpien nykysirkusesitysten tapaan myös tässä paras tehokeino on arkisten asioiden näkeminen uusista kulmista. Esineet inhimillistetään, niistä tulee metamorfoosien kautta niin vihollisia kuin ystäviä. Maisemakonttorin universaaliksi symboliksi muodostunut juoma-automaatti muuttuu romanttisen rakkauden kohteeksi ja virkamies-astairen ihanaksi tanssipartneriksi. Sanomattakin selvää, että nitoja on kidutusväline ellei suorastaan tappoase.

Mistä muusta on kyse kuin vanhasta kunnon Peter Pan -ilmiöstä. Puku ja skraka peittävät huonosti koskaan aikuiseksi kasvamattoman teinin, joka saa käyttövoimansa ja uhonsa kaltaisistaan. Joukossa tiivistyy paitsi tyhmyys, myös kilpailuvietti ja sen myötä syntyy kieltämättä uutta luovia tasoja.

Niin nuorten kuin aikuistenkin ehtymätön polttoainevaranto on elokuvat. Blam! marssittaa näyttämölle elokuvahisto­rian kliseet ja genret slapstickistä musikaaleihin. Pääpaino on mekkaloivissa toimintaelokuvissa. Näkee, kuinka näyttelijät nauttivat Robocop-liikkeistään ja hidastetuista räjähtelykohtauksista. Tappelut ovat tiukasti koreografioituja ja niitä säestävät täsmällisesti ajoitetut äänitehosteet riemukkaasti.

Todellisuus muuttuu elokuvaksi ja päinvastoin, tragikoomisesti nyt myös esityksen metatasolla. Mieleen tulevat Dennis Potterin loistavat tv-sarjat Pennejä taivaasta ja Laulava salapoliisi, jossa ankea arki räjähtää välillä musikaalien loistoon. Katsoja saa bongata viittauksia elokuviin Hohdosta lähtien. Paras kaikista on kammottava Post-It-mutanttihirviö!

Nähty lyhyempikin versio riitti kertomaan tarvittavan. Kertoisiko se, että tiivistäminen useinkin tekee vain hyvää teoksille?

Lääkäri alkaa auttaa venäläissotilaiden raiskaamia nunnia tosipohjaisessa elokuvassa

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 20-01-2017

0

Draama

Viattomat (Les innocentes), ohjaus Anne Fontaine, pääosissa Lou de Laâge, Agata Buzek, Agata Kulesza, Vincent Macaigne. Kesto 115 min, K12.

★★★

Ranskalainen ohjaaja-näyttelijä-käsikirjoittaja Anne Fontaine (s. 1959) on tehnyt 14 pitkää elokuvaa vuodesta 1993, mutta meillä niistä on esitetty valkokankaalla vain kaksi: eroottista aihetta taitavasti käsitellyt Nathalie… (2003) ja muodinluoja Coco Chanelin nuoruudesta kertova Coco ennen Chanelia (2009).

Viattomat on taas jotain aivan muuta: ankara, tosipohjainen kuvaus nuoresta ranskalaisesta naislääkäristä Mathilde Beaulieusta (Lou de Laâge), joka vuoden 1945 loppupuolen Puolassa ryhtyy auttamaan venäläissotilaiden raiskaamia ja raskaaksi tulleita nunnia.

Viattomissa kohtaa monta maailmaa: sodan raakuus, lääkärin työväenluokkainen tausta, nunnien harras usko ja julmuutta hipova fanaattisuus. Talvisen metsän mustaan ja valkoiseen sulautuu nunnien mustavalkoinen asu, ruskea maaseutu heijastuu sotilaiden ruskeista univormuista. Caroline Champetierin kuvaaman elokuvan väriskaala on harkittu ja toimiva.

Fontaine kertoo tarinan rivakasti, mutta jättäen myös tilaa nunnaluostarin elämän hitaalle säännönmukaisuudelle ja etenkin tilanteen moraaliselle ristiriidalle. Jumalan morsianten ei kuulu saada lapsia, mutta kun niitä raiskausten seurauksena kuitenkin tulee, niin onko se häpeä ja synti? Ainakin luostarin uskossaan taipumaton abbedissa (Agata Kulesza) ajattelee niin ja päätyy kauheisiin tekoihin.

Ranskalais-puolalainen yhteistuotanto Viattomat ei ole ensimmäinen elokuva, joka asettaa vastakkain lääkärinammatin käytännöllisyyden ja rationaalisuuden ja uskonnon opit sekä niiden järkähtämättömän seuraamisen. Fontaine tekee tämän kuitenkin selkeästi ja tasapainoisesti, melodramaattisuutta vältellen.

Mathilde on ikään kuin ukkosenjohdatin, joka saa nunnat ajattelemaan elämäänsä ja ratkaisujaan uudestaan vaikeassa tilanteessa. Heistä muodostuu pienin keinoin todellisia yksilöitä, ei vain kovan kohtalon uhriksi joutunutta massaa, etenkin sisar Mariasta (Agata Buzek), joka on nähnyt elämää jo ennen luostariin tuloaankin.

Abbedissa tuomitsee itsensä kadotukseen, mutta yksi noviisi lähtee luostarista ja ilmoittaa lääkärille haluavansa elää. Varjo kohtaa valon. Silti ei voi sanoa, että Viattomat olisi uskontoa vastaan, ainoastaan sodan julmuuksia.

Anne Fontaine on tehnyt vaikeasta aiheesta laadukkaan elokuvan, joka ei ehkä nouse suuruuteen, mutta ajaa tarkoituksensa ammattitaitoisen tasaisesti.

M. Night Shyamalan ei palannutkaan ruotuun – Split on yhden tähden jännärin

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 20-01-2017

0

Jännitys

Split. Ohjaus M. Night Shyamalan. Pääosissa James McAvoy, Anya Taylor-Young, Betty Buckley. 118 min. K16. ★

M. Night Shyamalan teki toissavuonna pienen comebackin kauhujännärillä The Visit. Kuudennen aistin (2000) myötä ohjaajaneroksi nostetun Shyamalanin ura oli tyssännyt kalliisiin floppeihin, mutta pikkurahalla tehty The Visit menestyi pitkästä aikaa hyvin. Nyt vuorossa on uusi pienimuotoinen trilleri.

Split kertoo James McAvoyn esittämästä Kevin Crumbista, joka kärsii vakavasta mielisairaudesta: hänellä on 23 erilaista sivupersoonaa.

Elokuvan alussa Kevin kaappaa kolme teinityttöä ja vangitsee heidät kellariin. Caseylle (Anya Taylor-Joy), Clairelle (Haley Lu Richardson) ja Marcialle (Jessica Sula) vihjaillaan vain, että heidät on valittu jotakin pahaenteistä tarkoitusta varten. Siihen liittyy mystinen 24. persoona, joka ei ole vielä ”tullut valoon” ja jota muut 23 pelkäävät. Toisaalla Keviniä hoitava psykiatri Karen Fletcher (Betty Buckley) yrittää tehdä kaikkensa potilastaan auttaakseen.

Juonessa olisi ainesta painostavaan trilleriin, mutta Split epäonnistuu kaikilla osa-alueillaan. Tyylistä lähtien: elokuva on tarinaansa nähden rikollisen laimea. Vaikka tytöt on vangittu kellariloukkoon ilmeisesti päiväkausiksi, näyttävät he koko ajan freeseiltä kuin olisivat tulleet juuri mallikuvauksista. Kohtauksissa ei ole minkäänlaista jännitystä tai uhan tuntua.

Elokuvan isoin myyntivaltti lienee McAvoyn roolisuoritus Kevininä ja tämän sivupersoonina, joihin kuuluu muun muassa 9-vuotias pikkupoika, hieno leidi ja siivousvimmainen neurootikko. McAvoy on kyllä taitava, mutta jotenkin hänkään ei Splitissä tee vaikutusta. Se on tosin luultavasti enemmän Shyamalanin kömpelön käsikirjoituksen kuin näyttelijän vika. Niin, ja tältä elokuvalta ei kannata odottaa realistista kuvausta sivupersoonahäiriöstä – Shyamalanin käsissä se on silkkaa fantasiaa.

Loppupuolella Shyamalanin helmasynnit ottavat täydellisesti vallan. Koko juoni hajoaa, käänteet menevät toinen toistaan naurettavammiksi ja finaali on täydellinen antikliimaksi. Lopputekstien aikana nähtävä viittaus erääseen toiseen elokuvaan sentään hörähdytti ääneen. Harmi, että se jää Splitin ainoaksi valopilkuksi.

Jim Jarmuschin uutuus on impivaaralainen elokuva runoudesta ja bussikuskin elämästä

Posted by admin | Posted in auton | Posted on 20-01-2017

0

Draama

Paterson, ohjaus Jim Jarmusch, pääosissa Adam Driver, Golshifteh Farahani, 119 min, K7, ★★★★

Mainitaan ensin Suomi.

Yhdysvaltalaisen Jim Jarmus­chin uutuuselokuvassa kuullaan pitkät pätkät helsinkiläisen Cold Dia­mond & Mink -yhtyeen soulkappaletta I’m Still a Man.

Suomi-kappale soi Paterson-elokuvassa taustalla noin tunnin kohdalla baarikohtauksessa, joka pohjustaa tarinan isoa käännettä.

Musiikkivalinta on uusi lenkki Jarmuschin Suomi-yhteyksien ketjussa, jossa esillä ovat aiemmin usein olleet Kaurismäet. Patersonissa on mukana myös impivaaralaisuutta, jonka voi yhdistää kaurismäkeläisyyteen. Elokuvan päähenkilö ei halua älypuhelinta, koska ”maailma toimi hyvin ilmankin niitä”.

Yleisemmin Paterson on elokuva runoudesta, runouden ylistys ja runoutta oikeastaan itsekin: pirstaleinen ja kirjallinen, enemmän vangittuja tuokiokuvia kuin iso kertomus A:sta Ö:hön.

Tapahtumapaikkana on Patersonin hiljainen pikkukaupunki Yhdysvaltain itärannikolla New Jerseyssä ja päähenkilönä kaupungin bussia nro 23 ajava Paterson-niminen mies. Jarmusch on kirjoittanut elokuvaan kahdeksan päivää tämän bussikuski-runoilijan elämää. Ne päivät toistuvat hyvin samanlaisina.

Paterson herää naisystävänsä vierestä, ajaa bussia ja runoilee ajon päätteeksi varikolla, menee kotiin, kuuntelee naisensa taiteellisia ideoita ja ulkoiluttaa koiran vetäytyäkseen päivän päätteeksi oluelle musabaariin.

Aamulla taas sama uudestaan, rutiinin rikkoo vain viikonloppu. Elokuvan iso tapahtuma on bussin moottoririkko kesken ajon keskellä päivää.

Jarmusch on viime elokuvissaan ollut melko kokeileva, mutta Paterson tuo hänet taas lähelle valtavirtaa.

Vähäeleisessä elokuvassa on samanlaista hiljaista vetoa kuin Jarmuschin tunnetuimmassa elokuvassa Broken Flowersissa. Sen pääosaa näytteli velmuilija Bill Murray, ja nyt Jarmuschilla on pääroolissa vastaavanlainen vähäeleinen myhäilijä toisesta sukupolvesta, Adam Driver.

Patersonin runot ovat täsmällisiä ja modernistisia, ja ne kunnioittavat kaupungin suuria poikia, runoilija Allen Ginsbergiä ja William Carlos Williamsia.

Elokuvan väite voisi olla se, että runous auttaa sietämään rutiinia: elämä on toistoa, ja toisto oikeastaan kaiken perusta.

Vielä enemmän Paterson on elokuva harmoniasta ja kaipuusta järjestykseen. Harmonian esikuvina elokuvassa esitellään lukuisia kaksosia ja kaaoksen kuvana taas pariskunta, joka ei saa eroaan selvitettyä millään.

Tässä välissä luovii runoilija Paterson. Hän rakastaa mittatikkuista ­elämää, kun taas puolisonsa (Golshifteh Farahani) on runoilijan suht täydellinen vastakohta, ideoita pursuava taivaanrannanmaalari, ekstrovertti kokonaistaideteos ihmisenä.